Tiksun tulvatarina:
Jo oli kumma, että melkein joka päivä satoi. Olimme päättäneet lykätä viikko sitten Mantsun kanssa piknikkiämme siihen asti, kunnes ei enää sataisi. Siitä lähtien oli satanut kaatamalla. Käännnyin katsomaan televisiota, josta pamahti esiin ylimääräinen uutislähetys. Morsetusta. Hienoa. ”Pyydämme joka ikistä Kisulaakson asukasta siirtymään talojen katoille tai puihin välittömästi. Ottakaa mukaan pattereilla toimiva radio ja ruokaa”, toimittaja sanoi tyynesti. Sydämeni tuntui pysähtyvän. Lämpimien vällyjen alta tupsahti kolme päätä. Hätääntyneenä aloin penkoa laatikoitamme ja sulloin tavaraa laukkuun. Kissat kömpivät arkoina peiton alta, aloin ärtyä hieman. ”Nyt ei saa hukata aikaa, tai me hukumme!”, kiljaisin niin että kurkkuun sattui. ”Tiksu, minua pelottaa”, Myy ynisi hiljaa ja vilkuili minuun yhdellä silmällään pelokkaasti. Muut nyökkäsivät, minä huokaisin. Menimme peräkanaa ikkunan eteen. Riuhtaisin sen auki, jolloin hyinen ilma syöksyi huoneeseen. Kuumetta poteva Naomi tärisi. Hapuilin toisella kädelläni palotikkaita, jotka kulkivat katosta maahan. Otin toisella kädelläni Amizin ja laitoin sen märälle ikkunalaudalle. Kasvit olivat riutuneet valon puutteessa. Amiz vilkaisi minua silmät kyynelissä. Tämä oli kissoille varmaan hirveä kokemus, varsinkin, kun kaksi olivat vasta pentuja… ”Amiz, mene”, komensin ja silitin kisun päätä. Amiz hyppäsi ikkunalaudalta palotikkaille ja alkoi kiipeämään. Ylhäältä kuului jo huutoa ja nyyhkytystä, muut olivat varmaan myös kauhuissaan. ”Tiksu, kai me selvitään?”, Myy kysyi ja hyppäsi hänkin portaille. Sen tassut käpristyivät metallitankojen ympärille. ”Voi Myy, kyllä me varmaankin.. Mene nyt”, kuiskasin pelokkaasti. Myy raahasi itsensä ylös, jotkut kädet vetivät hänet ylös. ”Tiksu, tule nyt!”, karjaisi Nemo ylhäältä. Otin Naomin niskaani, se upotti pikku kyntensä ihooni, ja heittäydyin tikkaille. Meinasin pudota, metalli oli sateesta kuolemanvaarallinen. Liu’utin käteni toiselle tangolle, varmistin, että Naomi oli mukana, ja vedin itseni ylöspäin. Yllättävän pitkän ajan päästä näin viimein taitekaton harjan, jossa istui sadetakit päällä monta ihmistä ja kissaa. Hinasin itseni katolle ja ryömin katon harjalle. Myy näytti järkyttyneeltä, olihan se menettänyt toisen silmänsä pudottuaan samalta katolta… ”Tää on ihan hirveetä!”, Aika kirkaisi Hermanni sylissään. Monet hoitajat suojasivat kissojaan sateelta ja kuiskailivat rauhoittelevasti niiden korviin. Kissaparit istuivat vierekkäin, tassut tassuissa, mahdollisia pentujaan hoivaten. Nemo ja Pipsa käännähtivät minua kohti, kun yritin etsiä Amizia katolta.. Sadevesi oli kynnyksillä asti. ”Tiksu, oletko sä nähnyt Panua?”, Nemo uikutti ja tarrasi jalkaani. Omituista, tuo kissa oli joskus ollut minun. Olin laatinut reseptin sen luomiseen, ja Mourun salaisessa laboratoriossa oli syntynyt pikkukisu. Ravistin päätäni, voi pikku Panua. ”Tuolla Panu on”, Naomi yski ja osoitti Crilleä, simssiliiniä ja Aijcaa, jotka rauhoittelivat hoitajia, ja etsivät tyynyjä sellaisille, joilla ei niitä ollut. Itse olin sullonut laukkuumme kaksi tyynyä. Pipsa ja Nemo riensivät poikansa luokse. Sade yltyi, ja mietin hiljaa itsekseni, miten se saattoikin vain voimistua? Kaikki olivat ihan läpimärkiä, kylmä pureutui ihoon ja loi hirveitä väristyksiä. Vislasin omat kisuni luokse, ja käärin ne tiiviisti pyyhkeisiin. Naomin laitoin kassiimme tyynyjen sekaan, kuumeinen pikku raukka voisi joutua vielä rankemman taudin kynsiin. Se huokaisikin tyytyväisenä ja meni kuin sushirullaksi tyynyjen väliin. ”Tiksu, voitteko te nukkua meidän kanssa tossa omenapuussa?”, Mantsu tuli kysäisemään Ransu vieressään. Uskaltauduin vilkaisemaan vihaiselle mustalle taivaalle, josta ryöppysi yhä kiihtyvämpään tahtiin vettä. ”Kyllä se käy..”, mutisin hajamielisesti ja vilkaisin omenapuuta, joka kohosi aivan katon vieressä. Olisi ihanaa popsia omenoita keskellä yötä.. ”Hei hetki, eikö oksat ole läpimärkiä?”, kysyin arasti ja vilkaisin tummia oksia, jotka ilmensivät yhtä teemaa; liukas. ”Mikäpä täällä ei olisi. Mutta ei sieltä tipu, siellä on muutama hyvä oksa”, Ransu virnisti. Vilkaisin Raandomin tavara-arsenaalia; neljä kassillista tavaroita, mahtoi olla mukava kiire.. Ellen sitten vain minä ollut tyhmä. Kuka ihme ei olisi kuvitellut meidän joutuvan jossain vaiheessa pakenevan tulvaa? Minä. ”Tiksu, mulla on nälkä!”, Amiz huusi ja alkoi penkoa laukkuamme. ”Ei, Amiz. Ei välipaloja, ruokaa ei välttämättä riitä..”, huusin vastaan ja suljin laukun, jossa Naomi torkkui levottomasti ynähdellen. ”Crille tekee ruokaa”, Mantsu mutisi ja osoitti keskelle kattoa, jossa grilli huojui pelottavasti, tuli oli saatu jotenkuten aikaan. Aijca availi nakkipaketteja otsa rypyssä. Joku minuun selin oleva (varmaankin Rin, Yui ja Tanu piirittivät hahmoa) yritti etsiä lisätietoa tulvasta pattereilla toimivalla radiolla. ”Pelastusjoukot eivät pääse etenemään lukuisten kaatuneiden puiden vuoksi. Pysykää rauhallisina. Kun sade vähäksikin aikaa taukoaa, helikopteri siirtää puut”, radiosta kuulutti nariseva naisen ääni. Hoitajat alkoivat huutaa, ja YP:t joutui rauhoittelemaan heitä. Huomasin vasta tovin päästä, että olin istunut jonkun voileivän päälle. Yöök… ”Tää katto on ihan kuolemanloukku.” ”Katsokaa, tämä voisi olla luistinrata.” Jotkut puhuivat. Yhä uudestaan käännyin katsomaan, että kaikki kisut oli tallella. Lopulta Crille karjaisi syömään-kutsun, ja hoitajat kokoontuivat yhteen märkään piiriin. Heti, kun grilli avattiin, sadevesi sammutti sihisevät liekit. Kohensin sadetakkini huppua, kuten moni muukin. ”Any, minua pelottaa”, Pia kuiskasi ja nyhjäisi vieressäni olevaa Anytimeä. Hunajatassu katsoi myöskin levottomasti hoitajaansa. ”Tiedämme toki, että tämä on kauhea kokemus kaikille, mutta me yritämme selvitä. Hakeudutaan puihin yöksi nukkumaan, ja kokoonnutaan aamulla. V-varmaan meidät huomenna pe-pelastetaan”, Crille yritti vapisevin äänin rauhoitella. Hoitajat niiskuttelivat nenäänsä, tästä tulisi kyllä tosi paha flunssa. Mitteri kaivoi koskettimet esiin ja alkoi soittaa jotain rockenrollia. Simssiliini otti akustisen kitaran, miten se olikaan mahtunut mukaan? Yhdessä he soittivat, kun me söimme, juttelimme, ja väliin ehkä hiukan nauroimmekin. Sade yltyi taas, ja nyt myös ukkonen jyrähti möreästi. Osa itki. Painoin kasvoni Myyn turkkiin ja mietin kaikkea elämässäni kokenutta. Mitä äiti sanoisi? Pitäisi soittaa hänelle. Kännykkäni ilmoitti käheän vastalauseen, kun akku oli melkein tyhjä. Äkkä se värähti ja sammui. Mainiota. Samassa todella lähellä välähti valtava, valkoinen salama. Pian kuului jyrinää, ja kissat luikkivat hoitajiensa turvaan. Mitterin ja simssiliinin soitto lakkasi heti paikalla. Grilli työnnettiin pressun alle, ja ihmiset alkoivat siirtyä puihin. Naomikin hyppäsi pystyyn, Myy, Amiz. Katsoin parhaaksi seurata Mantsua, joka lähti kissoineen kohti pientä omenapuuta. Laahauduin omien kattieni perässä kohti puuta. Pudotus oli melkoinen. ”Apua, mie en uskalla hyppää!”, Naomi kiljaisi kun näki katon reunan ja puun välisen etäisyyden. Amiz nappasi sen selkäänsä, ja loikkasi nopeasti oksistoon. Mantsu valmistautui hyppäämään, ponnisti ja loikkasi. Hän melkein tiphati kapealta oksalta, mutta jatkoi matkaansa isolle, hyvin paksulle oksalle. Ransu meni ennen minua, ja hänkin meinasi pudota. Soa ja Nemo kuitenkin auttoivat hänet kunnolla oksalle. Myy loikkasi ylemmäs kuin muut kissat. Menin kyyryyn pelokkaasti. Ponnahdin ilmaan ja tartuin oksaan. Jalkani sätkivät avuttomina ilmassa, kun roikuin kaksin käsin oksassa. Oksa oli kuopaissut kämmentä kipeästi. Ransu ja Mantsu kiskoivat minut nopeasti ylös. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Omenapuun lehtien pienessä lehtimajassa oli kuivempaa, vaikka lehtien välistä tipahteli koko ajan pisaroita. Änkesin kissojeni viereen, laukku olallani. Aijca heitti Ransun laukut puuhumme. ”Hieno koppi”, Aijca kehui hiljaa ja palasi muiden yp:iden luo. Dj huusi, että hänkin tulisi puuhun, ilman kissoja tosin. Pörre oli halunnut mennä Viirun, Veetin ja Pinjan luo, eikä Pepsi halunnut olla ilman äitiään. Nipsu, Kawaii, Ninni, Erno ja NyanCat olivat menneet Rosan luo. Niimpä meitä oli ihan kiitettävä määrä ihmisiä omassa omenapuussamme.Aloimme penkoa laukkuja, ja minä löysin tyynymme. Laitoin toisen itselleni, toisen kissoille yhteiseksi. Otin vielä oman pyyhkeeni, ja laitoin sen peitoksi. Vapisin hetken, ennen kuin tajusin itkeväni. Kassissa oli vain paita, verkkarit ja jotain ruokaa plus pari lelua. Päällä kuitenkin komeili eniten lukemani kirja, Twilight Aamunkoi. Sen alla, hiukan syrjemmässä oli muut Twilightit. Kammankin olin sivutaskuun tunkenut, mutta sillä ei varmaan olisi juurikaan käyttöä. Ripustin kassin pieneen oksantynkään, ja käperryin pyyhepeittoni alle. Sadepisaroita putoili ympäriinsä, ja pian olinkin jäässä. Vaivuin hitaasti uneen makean haukotuksen jälkeen. Viimeinen tajuamani asia oli, että kissat kävivät vessassa, jonkun toisen laatikolla…..
Näin omituista unta. Hortoilin litimärässä metsässä, huomasin, että sadevesi nousi. Kissani huusivat minua nimeltä, mutta vesi vain nousi nousemistaan. ”Tiksu, HERÄÄÄ!”, Mantsu kiljui täyttä kurkkua. Silmäni rävähtivät auki. Tulikärpäset sirittivät voipuneesti, ja huomasin kaiken olevan vinossa. Mitä ihmettä? ”Hääh..?”, mutisin ja hieraisin silmiäni. Pyyhkeeni luisui päältäni veteen. Huomasin, että siellä oli paljon muutakin tavaraa. Mantsun silmälasit ja kissojeni tyyny. Lisäksi siellä oli jotakin muuta, mutta en tajunnut pimeässä, mitä se oli. Puumme oli vinossa. ”Voi ei, ei, ei!”, kiljaisin. Naomi lykättiin selkääni. Mantsu ja Ransu hyppäsivät kissoineen yhtä aikaa. Nappasin tyynyni, ja loikkasin litimärälle katolle. Silmäpareja tuijotti kauhuissaan puutamme, joka uhkasi kaatua koska vain. Amiz loikkasi nopeasti, silmät järkyttyneisyydestä apposen auki. Myy jäi empimään. ”MYY, TULE JO. NYT HETI!”, karjaisin pelokkaana ja laskin Naomin selästäni. Myy hyppi oksalta toiselle, kunnes sen jalat koskettivat katon reunaa. Juuri ajoissa, ajattelin helpottuneena, kun puumme luhistui veteen. Kuului hirvittävä läiskähdys, ja Myy solahti kylmään veteen. Ransu ja Mantsu tarttuivat minuun, kun olin hyppäämässä perään. Uuden hoitajan, Kuson, söpö Robert Sam Tony Rudolf, loikkasi veteen. Se oli pienempi kuin Myy, mutta hetken päästä se riuhtoi pintaan kovia kokeneen, yksisilmäisen kisulini. Se raahasi Myyn ylös katolle palotikkaita pitkin. Vesi ylettyi ikkunoihin. ”Myy!”, kiljaisin odottaen, että se tulisi heti luokseni. Mutta se jäikin vain suu ammollaan tuijottamaan Robia. ”Ki-k-h-kiitos”, Myy kuiskasi ja yski vettä ulos keuhkoistaan. Rob virnisti iloisesti. ”Eipä mitään”, se sanoi suu naurussa. Myy vilkaisi minua ja säntäsi sitten luokseni. Kaikki toivottelivat hiljaa toisilleen hyvää yötä. Olin vieläkin sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Jäimme nukkumaan katonharjalle, osa muistakin oli säikähtänyt sen verran, että päättivät nukkua tukevalla katolla. ”Voi itku, meillä on vain yksi tyyny enää. Ja mulla ei ole peittoa”, surkuttelin Amizille. Se ojensi oman pyyhkeensä. ”E-e-..”, yritin vastustella, mutta Amiz tunki minua ja nukkumaan. Kisut olivat löytäneet jostain ylimääräisen tyynyn itselleen. Olin taas pian makuulla, omien nyyhkytyksieni puristaessa rintaani. Kylmä tuuli ujelsi puissa, mutta ukkonen oli sentään lakannut… Vilkaisin katon reunan yli ja huomasin, että vesi oli todella korkealla, se oli taatusti pilannut kaikki huonekalut sisällä. Minneköhän meidät majoitettaisiin.. Jäin haaveilemaan siitä, että kissat saisivat olla kotonani… nukkuisivat sängylläni, temmeltäisivät takapihan nurmella. ”Tiksu”, Myy kuiskasi varmaan joskus kello kolmen jälkeen. Mumisin ja heräsin ohuesta horteestani. ”Niin?”, sihahdin ja aukaisin silmät. ”Mä olen kuooooolettavan rakastunut Robiin!”, se kuiskasi ja käpristyi nolona kokoon. Mutisin jotain ja käänsin selkäni sille. ”Sä olet niin nuori vielä. Nuku”, komensin ja suljin silmät. Myy sanoi vielä jotain, mutta en kuullut.
”Herätys, aamukokous”, Nick karjaisi joskus yhdeksän aikaan aamulla. Sade oli hieman hiljaisempi kuin illalla.. tai yöllä, mutta helikopterin raivaustöistä ei ollut toivoakaan. Kömmin ylös. Moni kissa oli jo juomassa ja syömässä omia ruokiaan, mutta omani ei. Siinä samassa jähmetyin. Ponkaisin ylös ja ryntäsin katon reunalle. Kaatunut puu oli ajautunut pois, ja vesi oli jo ikkunoiden yläpuolella. Laukkumme oli jäänyt roikkumaan kaatuneeseen puuhun. Kattini olivat huomanneet sen, ne katsoivat loukkaantuneina muiden syömistä. Myy näytti erityisen kärttyisältä tänä aamuna. Menin aamiaisrinkiin, jossa hoitajat katsoivat flunssaisina ympärilleen. ”Tänään tuli hätätiedote, että voi mennä jopa kaksi päivää, ennen kuin pääsemme pois täältä..”, Crille sanoi. Mutinaa. Naomin vatsa kurisi. Kaivelin taskujani, ja löysin muovipussin. ”Naomi, syö tämä”, sanoin ja ojensin donitsin, jonka olin löytänyt muovipussista. ”Tiksu, onks tää sun laukku?”, Anytime kysyi, ja roikotti tutun näkyistä kassia. ”Joo! Mistä sä löysit sen?!”, kiljuin niin, että kaikki tuijottivat. ”Se oli tarttunut tohon lamppuun”, Anytime vastasi ja osoitti kärsivän näköistä seinälamppua. Halasin häntä ja avasin laukun. Vain kirjat näyttivät kärsineen. Vedin esiin ison rasian. ”Mitäh? Kakku?”, hämmästelin. Tungin sen takaisin, ja otin toisen toffeedonitsin annoin sen Myylle. Amiz sai tikkarin. Varsinainen terveellinen aamiainen! Sormeni eksyivät hiuksiini, joka aluksi tuntui harakanpesältä. Voi ei, ajattelin, kun vedin esiin kännykkäni. Peilasin itseäni sen näytöstä. Näytin kertakaikkisen kamalalta. Raastettuani punaisella muovikammalla hiukseni (Amiz oli auttanut), kampasin kissatkin, vaikka ne kovin vastustelivatkin. Menin istumaan katon reunalle.
Miten me selviäisimme?
Istuskelimme sadetakit niskassa bussipysäkillä. Vesi oli laskenut hieman, juuri sen verran, että odottamamme bussi mahtuisi kahlaamaan eteempäin. Olimme menossa maatilalle asumaan siksi aikaa, että Mouruposken vesivahingot korjattaisiin. Itse olin hiukan pelokas, en pitänyt farmin eläimistä juurikaan. Ehkä siihen tulisi nyt muutos. Laskin täyteen sullotut kassimme penkille. Kumisaappaat hiersivät jalkojani. ”Mitä tehdään?”, Myy kysyi haukotellen. Kello oli vasta neljä aamulla, ja joutuisimme istumaan kolme tuntia bussissa. ”Odotellaan bussia.. Otatko syötävää?”, kysyin valmiina avaamaan laukun vetoketjun. Myy pudisti päätään ja kääntyi Mantsuun päin. ”Kauhee ilma. Maatilalla ei onneksi tulvi”, Mantsu sanoi minulle. Mumisin jotain puoliunessa. ”Bussi tulee!”, joku karjaisi niin, että nukkuvat säpsähtivät hereille. Bussi lotisutteli pysäkin eteen. Uupunut bussikuski rytisteli ulos, ja alkoi tunkea hoitajien laukkuja tavarasäiliöön. ”Etsikää kaikki oma paikka bussista. Matka kestää kolme tuntia!”, simssiliini huusi heittäen reppunsa tavarasäiliöön. Kaikki voihkaisivat yhteen ääneen. ”Kolme tuntia? Eikä..”, Amiz mumisi silmät lurpsahdellen. Hoitajat alkoivat pakkautua bussiin. Itsekin varmistin kissojen olevan mukana, ja kiipesin linjurin kyytiin. Heittäydyin melkein nukuksissa Mantsun rivin eteen. Kissat kiipesivät kuuliaisina epämukavalle istuimelle viereeni. Luultavasti minulle tulisi pahoinvointikohtaus bussissa, olin aika herkkä niille. Otin pienen laukkuni syliin ja aloin penkoa sitä, kunnes löysin suklaapatukan. Aloin napostella sitä hajamielisesti. Viimeinenkin hoitaja, Kuso, kapusi kyytiin ja meni istumaan taakse. Bussin ovet sulkeutuivat suhahtaen vellovan veden yllä ja bussi lähti rämisten liikkeelle. Pitkän aikaa oli hiljaista. ”Tiksu, mulla on tylsää…”, Naomi kiemurteli penkillä viiden minuutin jälkeen. ”Leiki mielikuvitusleikkejä”, kehotin yrittäen nukkua. Bussissa oli unelias tunnelma. Yhtäkkiä jokainen säpsähti hereille, kun joku alkoi soittaa koskettimia. Bongasin salamana Mitterin, joka pimpotteli jotakin Nickin ja hänen biisiään. Simssiliini alkoi soittaa kitaralla samaa biisiä. Se oli jotakin vauhdikasta countryrallia. Aukaisin silmiäni hiukan enemmän, ja jotkut alkoivat tanssia paikoillaan. Minuakin alkoi hymyilyttää, kun Nick alkoi laulaa biisin vaihtuessa. ” Linjuriauto on maantien ässä. Jos olet jonnekkin pyrkimässä, kättäsi heiluta auton tullen, kyydin se antaa sulle. Rakkaus jättää ja lempikin pettää, linjuriauto vaan hylkää ei kettää. Kaikki se ottaa ja kaikki se nielee, jää vaikka oven pieleen”, Nick rallatti ja jotkut lauloivat mukana. Minua alkoi raukaista, ja suljin silmäni kuunnellen yhä laulua. Iloinen rallatus vaimeni jossain vaiheessa, ja vaivuin horteeseen. Heräsin äkkiä, ja huomasin, että bussin ajamaa tietä reunusti tuuhea metsä. Vesipisarat tipahtelivat bussin kylkiä pitkin. Moni muukin nukkui, mutta Mantsu touhusi takanani Nintendolla. Hinasin itseni laiskasti ylös ja vilkaisin taakseni. ”Kauanko me ollaan ajettu”, kysyin kuiskaten, ääni käheänä nukkumisesta. ”Jotain tunti viistoista minsaa”, Mantsu kuiskasi takaisin ja antoi Pipsalle laukusta vesipullon. Vilkaisin omia kissojani, jotka nukkuivat penkillään rauhallisina. Ulkona tuuli riepotteli puita. Pari muuta tyyppiäkin oli hereillä, mutta kolme riviä taaksepäin Ransu nukkui sikeästi. Anytime kuunteli musiikkia, mutta en ollut varma nukkuiko hän. Keskellä bussin käytävää viipottivat peräkanaa Arska ja Niky hiljaa nauraen. Penkki alkoi äkkiä tuntua epämukavalta ja kuumalta. Takaa kuului inhottava ääni, kun joku oksensi äänekkäästi. Työnsin sormet korviini, jotta oma vatsani pysyisi rauhallisena. Vilkaisin monen minuutin päästä taaksepäin otettuani sormet korvista. Dj piteli paperipussia käsissään ja huohotti. Pörre tuli inhottuneen näköisenä luokseni. ”Tiksu, minä haluan sinun luoksesi takaisin..”, se uikutti hiljaa. Silitin sen harmaantunutta päätä. ”Sinä asut ja kuo.. Sinä asut Dj:n luona”, sanoin hiljaa ja tuupin sitä takaisin emäntänsä luokse. Käännyin katsomaan taas maisemia. Katsoin masentuneena ohi vilistäviä puita, joidenkin oksat hipoivat bussin kattoa. Vaivuin taas hiljaiseen uneeni, sateen rummuttaessa kattoa. Yhtäkkiä olin saada sydänkohtauksen. Mitteri pamautti riitasoinnun koskettimillaan volyymit täysillä. Jokainen hätkähti hereille. ”Onko jollakulla vessahätä? Nyt voisi käydä tuossa ABC:llä”, Crille huusi, kun bussi kaartoi Abc-huoltamon pihaan ja avasi ovensa. Hoitajat rymistelivät ulos kissoineen. Omat kissani tuijottivat säikähtäneinä Mitteriä, mutta tassuttelivat perässäni ulos. Astelin liukuovista sisälle kauppaan. Suuntasin karkkihyllylle ja pengoin sitä hetken. ”Mitä etit?”, Myy kysyi takaani haukotellen. Amiz ja Naomi penkoivat pastahyllyä vieressä. ”Tassut irti, Naomi ja Amiz! Ja etin vaahtokarkkeja”, karjaisin ja pengoin hyllyä lisää. Löysin jotain Väiski Vemmelsääri-vaahtiksia, ja otin pussin. Kaivelin taskustani valmiiksi rahat pussia varten. Tepastelimme kassalle jossa maksoin pussin. Hoitajat jonottivat kaupan vieressä vessaan. Istuin penkille kissoineni odottamaan. Ransu istahti viereeni. ”Tuossa voi kestää”, hän sanoi osoittaen vessan jonoa sormellaan. Nyökkäsin hajamielisesti. ”Onneksi kohta ollaan farmilla”, Ransu jatkoi iloisesti hymyillen. ”Aijaa? Kauanko sinne menee bussilla?”, kysyin napaten pyöriskelevän Naomin syliini. ”Tunti, kait”, hän vastasi hieman hapuillen. Pitkä tunti tylsyyttä, ajattelin.
Bussi körötteli maaseudulla, jossa sade oli muuttunut enää pelkäksi märäksi sumuksi. Kaikki olivat jo vähän virkeämpiä nukuttuaan bussissa. Linja-autossa kuului iloinen puheensorina. Talot olivat enää harvassa, ja pellot peittivät maisemaa. ”Aletaan olla perillä!”, simssiliini karjui metelin yli. Kaikki säntäsivät ikkunapaikoille tuijottamaan ulos. ”Ou mai gaash, tuolla on hevosii!”, joku kiljui riemuissaan. Tuijotin itsekin ulos, ja näin seitsemän hevosen telmivän pihalla. Yksi oli vaalea, kömpelö varsa, joka kirmasi huteran näköisesti emonsa ympärillä. Tuuli tarttui hevosten harjoihin, ja heitti ne sekaisin. Minua hermostutti, koska inhosin hevosia. Pari viikkoa hevosten kanssa? Piiloutuisin päärakennukseen potkivilta kavioilta. ”Mitä me tehdään ekaksi?”, Vili kysyi Mantsulta, istuen Soan vieressä. ”Öö… Tiksu?”, Mantsu mumisi. ”Kait me eka puretaan tavarat”, sanoin kysyvästi. Amiz pomppi tuolillaan innoissaan. ”Mä en malta odottaa!”, se kirkui. Myy ja Naomi vilkuilivat toisiaan jännittyneesti. Bussi kaartoi lotisevaan mutavelliin, joka oli ilmeisesti päätie. ”Mulla on avonaiset kengät, yöök!”, joku marmatti, äänestä päätellen Diz. En ehtinyt vilkaista, kun bussi jo rysähti johonkin, ja kovaa. ”Samperi soikoon!”, bussikuski kirosi äänekkäästi ja rämäytti bussin ovet auki. Kaikki ponnahtivat ylös penkeiltä ja hyppäsivät mutapuljuun. Lihava maatalon emäntä tuijotti kauhistuneena bussia, joka oli rysähtänyt omenapuun runkoon saaden ison lommon. ”Tervetuloa, minä olen Anne”, emäntä hymyili lämpimästi, mutta vilkaisi taas huolestuneena omenapuuta. Hoitajat kuuntelivat hiljaa emäntää, kissojaan aloillaan pitäen. Kissojen vaisto käski niitä tutkimaan ympäristöä. ”Mieheni Reiska, voitte sanoa Ressu, on kanalassa, mutta tulee pian kertomaan maatilasta. Minä vastaan teidän ruokinnastanne, joten mitäs haluaisitte syödä huomenna? Kissatkin voivat esittää mielipiteensä”, Anne puhua pulputti ja kumartui silittämään söpöilevää Murrea. ”Kalaa!” ”Eipäs ku pizzaa!” ”Mä haluan spagettia!” ”Niin just, spagettii!” ”Mäkin tahdon pizzaa!” Kauhea huuto alkoi. Anne-emäntä näytti hämmästyneeltä. ”Me syömme tänään lihapullia ja perunamuussia. Mitäpä jos syötäisiin huomenna lihakeittoa?”, hän ehdotti hymyillen pulleilla kasvoillaan. Bussikuski rykäisi. ”Kuulkaas, ottakaa nyt nämä teidän kassinne täältä säiliöstä, että pääsen jatkamaan matkaa!”, hän karjaisi ärtyneenä. Alkoi taas hirveä sekasorto, kun kaikki tungeksivat hakemaan laukkujaan. ”Kenen tää pinkki on? Onko tää sun, Ransu?” ”Ei, mulla on jo omani.” ”Se on mun!” Karjuttiin. Nappasin nopeasti omat kassimme kontista ja nostin repun harteille. ”Tiksu, tää on tosi ihana paikka”, Myy huokaisi. ”Niin on, pian päästään katsomaan, että missä nukutaan”, naurahdin. Myy ponkaisi harteilleni. ”Myy, sä painat…”, puhisin kun pikkukissa istua jökötti olkapäälläni. ”Kiitti vaan!”, se tuhahti ja ponkaisi takaisin mustaan kuraan. ”No terve, lapset. Tai osa onkin ehkä jo enemmän nuoria aikuisia”, oletettavasti Ressu tuli sanomaan, ja vilkaisi Aijcaa. ”Mekin ollaan täällä!”, Nemo karjaisi. Matias nyökkäsi. ”Terve, terve teille kateillekin! Eläimiä ei saa sitten syödä tai vahingoittaa, onko selvä?”, Ressu sanoi. ”Joo joo”, kissat mutisivat yhteen ääneen. ”Seuratkaa minua”, Ressu kehotti, ja kaikki lähtivät seuraamaan häntä märälle sorapolulle, joka vei päärakennuksen suuntaan. ”Vau, katsokaa, täällä on auringonkukkia!”, Punkku sanoi. ”Niin kaunista”, Soa huokaisi ihastuneena. ”Sinä olet kauniimpi”, Vili sanoi hellästi. Samassa tökkäsin jalkani puunjuureen ja kaaduin mahalleni mutaan. Takana kävellyt Xaldin kaatui päälleni, ja pikku Desiré kompastui kenkääni, joka irtosi jalastani. Ilmani menivät pihalle Xaldinin painosta. Meitä varmaan tuijotettiin, mutta en nähnyt, sillä naamani läsähti mutaan. Xaldin kierähti selkäni päältä kauhistuneena. Desirékin kompuroi pystyyn. ”Tiksu?”, Xaldin kysyi. Nostin naamani mudasta ja kompuroin ylös. Vaatteeni olivat sekä edestä että takaa likomärät ja mutaiset. Muut eivät olleet huomanneet välikohtausta, vaan olivat jo kaukana. Xaldin ja Desiré kuitenkin seisoivat vieressäni. ”Sori ihan hirveesti, mä kaaduin”, mutisin ja vilkaisin Xaldinia. Hänen hiuksissaan ja paidan takana oli kuraa. ”Ei sun nyt pitäisi pyytää anteeksi, mähän se kaaduin sun päälles!”, Xaldin sanoi ja pyyhkäisi kasvojaan. Samassa hänkin vilkaisi muiden perään ja kauhistui. ”Tule, kiritään ne juosten!”, hän sanoi ja otti Desirén olkapäälleen. Säntäsimme juoksuun muiden perään. Samassa polku haarautui kolmeen suuntaan, eikä muita näkynyt. ”Minne ne oikeen hävisi?”, Xaldin kysyi. ”En mä nähnyt”, sanoin ja haroin mutaa pois silmäripsistäni. Xaldin päätti, että jatkaisimme vasemmalle, ja niimpä me hölkkäsimme sorapolkua pitkin jonkin aikaa. Koira räksytti vaimeasti jossain. Olimme saapuneet lammelle, jonka ympärillä kaakatti joukko hanhia. Lammen vieressä olevan ilmeisesti hanhien kopin oven edessä meitä tuijotti järkyttävän iso riikinkukko. Minulle tuli heti mieleen kesäleiriretkieni kauhu; Korkeasaaren eläintarhan kamala riikinkukko. Tämä näytti aivan yhtä villiltä, kun se alkoi kiljuen rynnistää meitä kohti. ”Juokse!”, Xaldin kirkaisi ja pakenimme samaa tietä takaisin, jota olimme tulleetkin. Riikinkukko kirmasi aivan perässämme. Näin yhden puun, johon loikkasin päätä pahkaa. Desiré maukaisi pelokkaasti ja hyppäsi Xaldinin olalta luokseni. Xaldin jatkoi juoksemista, mutta huomattuaan puuttumisemme, hänkin hyppäsi viereiseen puuhun. Riikinkukko kiljui pillastuneena. Tärisin puussa lamaantuneena, kuten Xaldinkin. ”Voitko auttaa Desirén tä-tänne?”, Xaldin kysyi hiljaa. Olin tarttumassa pikkukissaan, mutta sitten kuului huutoa. ”TIKSUU! XALDIN! MISSÄ TE OIKEEN KUHNAILETTE!”, Crille kiljui jossain lähellä. ”TÄÄLLÄ HANHIKOPIN LUONA!”, kirkaisin vastaan. Valtava kissojen ja ihmisten joukkomme juoksi puumme eteen. Riikinkukko marssi Ressun tunnistaessaan loukkaantuneen näköisenä takaisin hanhien luo. ”Ilmeisesti Kalle säikäytti teidät? Hah hah hah, onhan se aika villi riikinkukoksi, juu”, Ressu nauroi. Minä nyökkäsin kankeasti, ja hyppäsin alas puusta Desiré selässäni roikkuen. Xaldinkin pudottautui varovasti. ”Minne te oikein menitte?”, Rin kysyi virnuillen. ”Tiksu kaatui, ja mä sen päälle, ja sitten teitä ei näkynytkään ja mentiin vasemmalle ja riikinkukko hyökkäsi”, Xaldin selitti vähän epäselvästi. ”Ettekö te huomannut päärakennuksen ovea? Me ehdittiin viedä kamatkin jo sinne”, Mantsu kysyi vain minulta. ”Voi ei, mun laukut jäi sinne polulle!”, huudahdin harmissani. ”Niin jäi, Anne toi ne sisälle”, Mantsu nauroi. Osa oli jo palailemassa päärakennukselle. Me loputkin lähdimme sinne päin.
Ilahduin kovasti, kun näin tavarakassimme päärakennuksen pikkuisessa eteisessä, joka tulvi muidenkin kamoja. Nostin ne varovasti vanhan lipaston päältä. ”Tiksu, sä nolasit meidät!”, Naomi kuiskasi ärtyneenä. Näytin sille kieltä. ”Käykääs viemässä tavarat heinäparvelle, se on tuo viereinen rakennus, ja tulkaa sitten hakemaan aamiaista!”, Anne huusi keittiöstä. Tyypit alkoi toisilleen jutellen keräillä kamojaan, ja painuivat piskuisen punaisen talon suuntaan. ”Tuletko mun ja Ransun kanssa aamupalan jälkeen leikkimään possujen kanssa?”, Mantsu kysyi. Kohautin harteitani. ”Voinhan mä tulla”, hymähdin ja noukin laukkumme. Pipsa ja Vili kinasivat jostain, ja hätkähtivät kun Mantsu käski olemaan riitelemättä. Kissat luikkivat sumuun. ”Tiksu, sinä ja Xaldin käytte nyt pesemässä itsenne”, Anne komensi lempeästi. ”Mä voin viedä sun kamat”, Mantsu ehdotti. ”Kiittiiii”, sanoin ja ojensin laukkuni hänelle. Myy, Amiz ja Naomi seurasivat minua pikkuiseen kylpyhuoneeseen. Valo oli lampussa himmeää ja keltaista. Väänsin hanan lämpimälle ja avasin hanan. Se purskutti, kunnes suihkutti kissojeni päälle kunnon vesiryöpyn. Purskahdin nauruun. ”Hyi! Pese meidät nyt sitten kokonaan”, Naomi kiljaisi. ”Okei”, vastasin yhä nauraen. ”Ja sitten voisit kammata”, Myy ehdotti, kun nappasin sen, Amizin ja Naomin kylpyyn. Kuurailin niitä hetken, kunnes tajusin veden olevan väärän väristä. ”Anne! Onko tää vesi ruosteista?”, kiljuin keittiön suuntaan. ”Joo on! Älkää missään nimessä juoko!”, Anne huusi takaisin ja varmaan tuoksuista päätellen kokkasi pannukakkuja. ”Ei! Mä kuolen, mä kuolen!”, Myy kiljaisi vaahtoisena. Se oli juuri juonut hanasta. ”Myy joi tätä.. ei kai sitä täydy viedä eläinlääkäriin?”, huusin taas keittiöön tutkien Myytä. ”En usko. Tohtori Viljanen tulee tänne iltapäivällä, joten se voi varmastikin tutkia Myyn ihan varmuuden vuoksi!”, Anne huudahti. Kuurasin Myyn, Amizin ja Naomin shampoolla oikein kiiltäviksi ja huuhtelin, ennen kuin kuivasin ne käsipyyhkeeseen. ”Noloa selittää, että miksi pyyhkeessä on kissankarvoja”, huomautin naurahtaen. Kampasin kaikki kissat. Naomi aivasti sormilleni. ”Voi sinua, kuume taitaa olla taas nousussa”, silittelin Naomia. Se nyökkäsi varovaisesti. ”Menkääs pois, minä käyn suihkussa”, mutisin hiljaa. ”Amiz, tuo mun laukku. Se turkoosi, jossa on niitä valkosia raitoja”, käskin roikottaen kuravaatteitani. ”Mantsu vei ne jo sinne parvelle!”, Amiz marmatti. ”Nojaa, vaihdan sitten vaatteet suihkun jälkeen”, kohautin harteitani ja hätistin kissat kylpyhuoneesta. Laskin kuraiset vaatteet takaisin pikkuisen peilipöydän päälle. Menin lämpimän vesiryöpyn alle ja annoin hiusten valua kasvoille. Lämmiteltyäni kymmenen minuuttia kuumassa vedessä kuivasin itseni ja puin likavaatteet päälleni. Kissat olivat varmaan menneet heinäparvelle, koskapa päärakennuksessa ei niitä kuulunut. Juoksin kosteaan sumuun. Se liimasi hiukset niskaan, ja tuuli pureutui kasvoihin. Juoksin päärakennuksen vieressä olevaan taloon, josta kuului mekkalaa. ”Mä nukun tässä, Peltsi!”, Rosa kiljaisi ylhäältä. Aloin tömistellä ylös vanhoja puuportaita. Ylhäällä oli kauhea tunku, kun kaikki yrittivät tunkea makuupussejaan parvelle. Kissat riitelivät paikoista. Oli selvää, että yhdessä olevat kissat nukkuivat vierekkäin, mutta kavereiden viereen pääseminen oli näemmä vaikeaa. Mantsu ja Ransu viittoivat minua heidän pikkuiseen nurkkaukseensa. Joku oli levittänyt makuupussini heidän viereensä. No, olisipa ainakin hyvää nukkumaseuraa. ”Mun pitää vaihtaa vaatteet”, vinkaisin ja aloin penkoa turkoosia kassiani. Löysin vaaleat farkut ja Cupcake Cultin paidan. Vedin ne päälleni hajamielisesti mentyäni huussiin. Pisarat tipahtelivat puiden lehdiltä huussin kattoon. Kävin heittämässä likavaatteet päärakennuksen pyykkikoriin, ja suuntasin keittiöön, minne muut olivat jo tulleet. Kesti hetken, ennen kuin bongasin kissani pirtinpöydän vasemmasta reunasta. Sullouduin muiden sekaan juuri ajoissa, kun Anne toi valtavan lautasellisen pannukakkuja pöytään, ja Ressu heti perään mansikkahilloa ja vaahterasiirappia. Emäntä kävi vislaamassa perheen kaksi bordercollieta sisälle. Musta bordercollie Laku säntäsi viivana keittiöön haistettuaan ruoan. Blue merle-bordercollie Daniel seurasi hitaammin perässä. Kuului ihasteluja, kun ”maailman söpöimmät bordercolliet” saapuivat sisään. ”Voi elämä, kun sä olet söpö!”, Mariina ihasteli ja suukotti Lakun turkkia. Lakun ruskeat silmät tarkkailivat tätä, ja se alkoi nuolemaan Mariinan naamaa. Se herätti kateutta muissa Lakun faneissa. Daniel hyppäsi pirtinpöydän penkille ja nappasi yhden pannukakun suuhunsa. Se ei villiintynyt kissoista, kuten olin odottanut. ”Hyi, Dani! Pois keittiöstä! Hyi!”, Anne huusi ja nappasi Danielia kaulapannasta. Anne raahasi kiukuttelevan koiran eteiseen ja sulki välioven tultuaan takaisin. Me kaikki nauroimme hiljaa koirien innostukselle. Laku pomppasi viereeni penkille ja alkoi häntä turbona viuhuen nuolla kasvojani. ”Miksi te tykkäätte noista kirppukasoista?”, Mitteri marmatti. Kaikki muutkin kissat olivat varuillaan koirien takia. ”Koska näähän on ihania”, Mariina sanoi ja silitti Lakun takkuista turkkia. Kaikki alkoivat ottaa itselleen aamiaista. Minäkin keihästin yhden pannukakun ja pudotin sen lautaselleni. Myy alkoi mutustella pannukakkuaan selvästi mielissään. ”Hyvät ruoat täällä”, Ransu sanoi ja lusikoi punaista mansikkahilloa pannarilleen. Söimme hiljaisuuden vallitessa. ”Koska tämä on maatila, täällä tehdään myös töitä”, Ressu sanoi meille. ”Mitä? Kalliissa kengissäkö?”, Emma hämmästeli arasti ja vilkaisi kenkiään. Siinä samassa Laku loikkasi minua kohti, ja olin tukehtua pannukakkuuni. Se iski tassunsa olkapäihini, ja tyrkkäisi minut alas penkiltä. Pääni iskeytyi lattiaan. ”LAKU! ULOS!”, Anne karjaisi vihaisesti ja kävi avaamassa eteiseen vievän välioven. Tietysti Daniel ryntäsi takaisin ruokailutilaan häntä viuhtoen. ”Ulos kumpikin! Noh, menkää siitä!”, Anne huusi koirille, jotka säntäsivät ulko-ovesta pihalle, innoissaan räksyttäen. Minua tuijotettiin, kun makasin hyödyttömästi räsymaton päällä, päätäni pidellen. ”Me ei ikinä oltaisi noin tottelemattomia”, Molli sanoi hiukan itserakkaasti ja työnsi palan pannukakkua suuhunsa. Anne tuli luokseni ja auttoi minut istumaan. Päähäni ei sattunut juuri ollenkaan. ”Olen kunnossa”, sanoin hiukan kakoen. Ponnistin seisomaan, ja palasin omalle paikalleni. ”Mitä se Tiksu tänään koheltaa?”, Tararoolija virnisti häijysti. ”Laku pomppasi mun päälleni”, kerroin synkästi ja noukin taas pannukakkua suuhuni. Hiljaisuus palasi ruokapöytään. ”Saadaanko me käydä ratsastamassa?”, kysyi Choco toiveikkaasti Unski-fania osoittaen. Suuni loksahti auki. Kuka niillä potkivilla hirviöillä halusi muka ratsastaa? ”Ratsastusta pitää aina olla vahtimassa joku. Ajattelin, että illalla ennen iltauintia kävisimme kaikki kokeilemassa hevosella ratsastusta”, Ressu kielsi lempeästi. Voi ei! Kaikki pitäisivät minua varmasti pelkurina, jos en uskaltaisi koskea hevoseen viiden metrin rangallakaan. Samassa ruokailutilan kamiinasta kuului kauheaa kolinaa. ”Mörköjä!”, Dj kirkaisi ja hyppäsi pöydälle. Pikkukissat alkoivat itkeä. Ressu otti muitta mutkitta pyssyn esiin komerosta - katsoimme kivääriä pitkään – ja avasi kamiinan luukun. Pikkuinen nokinen kissanpentu yski ja tömähti puulattialle. Pipsa loikkasi kohti Ressua, joka oli juuri ampumassa kissanpennun. Kivääri rämähti lattialle tönäistyään ensin hyllykköä. Kuului kauhea räsähdys, kun kiväärin tönäisemä vaasi rämähti lattialle ja hajosi pirstaleiksi. Nokinen kissanpentu oli heikossa kunnossa. ”Mitä himskattia?”, maatilan isäntä karjaisi kun pyssy oli rikkonut hänen vaimonsa vaasin. ”Älä kuvittelekaan ampuvasi häntä!”, Pipsa kiljui vihaisesti. Pikkupentu makasi liikkumatta lattialla, kun Pipsa kääntyi sen puoleen ja alkoi elvyttämään. Sitten tuli kova hälinä,kun jokainen yritti auttaa pentua. ”Herttinen! Mistä tuo kissa tupsahti?”, Anne huudahti. Hän haki keittiöstä rikkalapion, jolla harjasi sirpaleet pois lattialta. ”Ihmekissa!”, tussi10 ihasteli ja Rosa kurkkasi hänen jalkansa takaa. Jotkut kissat olivat epäluuloisia pikku tulokasta kohtaan, senkin takia, että pikkuinen vaikutti puolikuolleelta. ”Anne, anna kissaraukalle maitoa. Te muut tulette minun johdollani katsomaan tämänpäivän farmihommanne”, Ressu ilmoitti ja mulkaisi Pipsaa pahasti. Kiirehdimme eteiseen pukemaan ulkovaatteet päälle.
Lotisuttelimme Kivääri-Ressun perässä sorapolkua pitkin samalla, kun hän jakoi kissoja ja ihmisiä eri paikkoihin. Amiz ja Myy kiukuttelivat, kun olin laittanut salasanan puhelimeeni, jolla ne usein pelasivat. ”Nanoco, Beatrice ja Kurai-Obake jäävät tähän”, Ressu sanoi, ja tyypit jäivät hommiin kissoineen. Minä en ollut saanut vielä tehtävää. Jonossa oli jäljellä vielä muutamia tyyppejä. ”Mantsu ja Ransu, te ruokitte possut, kun niitä on niin paljon”, Ressu sanoi ja tuuppi heidät sikalaa kohti. Tunsin harmin aallon valahtavan sisääni. Miksi he pääsivät yhdessä ja minä en? ”Tiksu ja simssiliini voivat jäädä tähän pupuja hoitamaan. Peskää niiden tavarat”, Ressu sanoi ja osoitti pientä aitausta puiden suojassa. Olin hyvilläni, että sain simssiliinin. Olin vähän epävarma uusien hoitajien kanssa. Sitä paitsi saimme hoitaa pupuja! Simssiliini hymyili minulle ja meni aitaukseen edeltäni. Kissamme seurasivat hitaasti perässä. Aitauksessa oli kolme koppia kolmelle pupulle. Yksi oli valkoinen, jolla oli mustia täpliä. Toinen ja kolmas olivat kummatkin vaaleanruskeita, mutta toisella oli tummempi häntä. Ne pomppivat iloisesti luoksemme tutustumaan. Silitin varovasti ruskeaa, jolla oli vaalea häntä. ”Voitaisiin aloittaa vaikka pesemällä ruokakupit.. Mitteri, mitä sinä oikein touhuat?”, simssiliini tivasi Mitteriltä, joka oli työntänyt päänsä yhteen koppiin. ”Täällä oli porkkanaa. Auta, mä olen jumissa!”, Mitteri sanoi ja sen pehva heilui mökkerön ovella. Simssiliini huokaisi ja kävi nostamassa mökkiä ilmaan, jotta Mitteri pääsi ryömimään pois. Mustavalkoinen kani potkaisi Mitteriä pehvaan, mokoma katti oli tunkeutunut sen pesään. ”Auts! Simssiiiiii!”, Mitteri ulisi ja röyhtäisi pupun naamalle. Pupu säntäsi järkyttyneenä toisten luo. ”Minä voin hakea Amizin kanssa vettä järvestä”, Nick sanoi ja lähti Amizin mukana järvelle. ”Joo. Täällä on pesuainetta”, simssiliini sanoi ja otti aidassa roikkuvasta laukusta pesuainepullon ja kolme juuriharjaa. Arska tuijotti pupuja lumoutuneena. ”Arska, herätys!”, simssiliini kivahti ja työnsi kissan tassuun juuriharjan. Nick ja Amiz kantoivat painavan näköistä sankoa, joka oli täynnä järvivettä. Aloin kuuraamaan Pepsi-nimisen kanin ruokakuppia. Mustavalkoinen tuli heti tutkimaan, joten se oli varmaankin Pepsi. Meillä oli hauskaa, vaikka kuurasimme kyynärpäitä myöten pesuaineessa. Myy vaihtoi pupujen heinät ja kippasi vanhat heinät vuohen aitaukseen nopeasti. Vuohi mulkoili meitä koko toimenpiteen ajan. Se ei välittänyt ollenkaan Kisulista ja Leppiksestä, jotka siivosivat taustalla. ”Kato. Tämä tummahäntä on Mortti ja tämä vaaleahäntä on Vertti”, simssiliini kommentoi vaaleanruskeista pupuista siivoillessaan. Kaadoin ruokakuppeihin uutta ruokaa, ja silitin pupuja vuorotellen. ”Hienoa, me taidetaan olla valmiita!”, simssiliini hymyili ja löi kanssani yläfemmat. ”Naomi, mitä sä teit tän ajan?”, kysyin tajutessani, ettei Naomi ollut tehnyt mitään. ”Ööh, no kävin uimassa”, Naomi tunnusti posket punaisina. Mulkaisin sitä mahdollisimman pahasti. ”Tiedät, ettet saa mennä ilman jotakuta vahtijaa uimaan!”, huusin ankarasti. Naomi kohautti harteitaan ja hyppäsi verkkoaidalle notkumaan. Nousin hikisenä ylös maasta, ilmankosteus oli huippulukemia, ja lähdin porttia kohti. ”Taidan.. lääh.. käydä katsomassa miten Mantsulla ja Ransulla menee”, puuskutin. Kissat loikkivat perääni. ”OK”, simssiliini sanoi ja tuli hänkin ulos aitauksesta. En ollut oikein varma, mitä kautta minun kannattaisi mennä sikalaan, mutta päätin mennä samaa reittiä, kun olimme tulleet. Märkä sora narskui kumisaappaitten alla, kun talsin rivakasti kohti sikalaa. Uusi sade oli taas alkamassa, joten melkein juoksin. Yksi puun oksa lätkäisi minua käsivarteen, kun työnsin sen pois edestä. Kompuroin kumisaappaillani hiukan, ja lopulta kaaduin sorapolkua reunustavalle nurmelle, joka oli jo märkä. Housuihini jäi vihreät laikut, ja takkiin tuli vähän kuraa, mutta säästyin suuremmilta vahingoilta. Pääsin pian kuitenkin ylös ja sikalan ovelle. Onneksi kaikki kissat olivat pysyneet perässäni, eivätkä kadonneet hetken mielijohteesta. Sisältä kuului veden roiskumista jotakin vasten. ”Tiksu! Auta mua pitelemään Rokkia”, Ransu aneli pidellen kaksin käsin kiinni vahvasta possusta, joka yritti mennä pikku porsasvauvansa luo. Säntäsin mitään ajattelematta Mantsun edestä Ransua kohti. Vesiletkusta roiskunut vesi osui takkiini. ”Kylmää!”, kiljaisin ja hyppäsin eteempäin, naama märkänä. Osuin Rokki-possun takamukseen, ja mätkähdin maahan Ransun eteen. Hänen otteensa Rokista irtosi, ja porsas säntäsi ulos sikalasta, vaikka Amiz yritti tarttua siihen. Vili tuli ulos sikalan perällä olevasta ruokakomerosta. Hän heitti kirkkaanpunaiset omenat jokaiselle ahneelle possulle. ”Mitä tapahtui?”, Vili kysyi haukaten itsekin omenaa. Me kaikki muut sisällä olevat, eli minä, Ransu, Mantsu, Matias ja Rousku katsoimme possun perään. ”Possu kalkasi!”, Rousku itki. Vili jähmettyi sekunniksi. Sitten me kaikki säntäsimme ulos Rokin perään, ja Mantsu pudotti vesiletkun. ”Rokki! Tänne!”, kiljui Ransu tuskastuneena. Ulkona possujen ulkotarhassa possuja pesevät muut kissat katsoivat meitä hämmästyneinä, mutteivät lähteneet peräämme. ”Minä katson puista”, Matias ilmoitti hätääntyneenä kuten muutkin. Katsoimme pikkukissaan epäuskoisin ilmein. ”Eivät possut osaa kiivetä puihin”, Vili sanoi ärtyneesti ja kurkisti kanalaan. ”Ei!”, kiljaisi Diz kauhuissaan sisältä kanalasta. Samassa kanalasta ryntäsi kolme kanaa ulos täyttä vauhtia. Naomi teki hienon taklauksen, ja yksi kanoista lensi väärinpäin soralle. Kävin äkkiä nappaamassa kanan kiinni jaloista. Kompuroin kiemurteleva kana sylissäni kanalan ovelle ja jyskytin kyynärpäälläni ovea. ”… Nyt voit tulla!”, Diz ilmoitti karjaisten. Mantsukin tuli ovelle roikottaen yhtä kanaa. Yksi oli kadonnut kuin maan nielemänä. Heitimme kanat kanalaan, ja paiskasimme oven nopeasti kiinni. ”Nyt täytyy etsiä kana ja Rokki”, huokaisin. Miksi minun oli pitänyt tulla sikalaan, ja pilata kaikki? ”Hoi! Tulkaa auttamaan minut ja Rokki pois täältä!”, huusi Matias jostain. Vilkuilimme kaikki ympärillemme. ”Missä sinä olet?”, Ransu karjui täysiä. ”Täällä vaahterassa. Yläpuolellasi”, Matias naurahti hiljaa. Vilkaisimme kaikki Ransun yläpuolelle, suuren vaahteran oksistolle. Siellä vapisi Rokki-possu joko pelosta tai kylmästä, Matias sitä pidellen. Vilkuilin ympärilleni, kunnes löysin tikkaat nojaamasta kanalan seinään. ”Tulkaa auttamaan kantamaan nämä tikkaat vaahteraa vasten!”, karjuin yltyvän sateen läpi. Mantsu, Ransu, Amiz, Myy ja Vili ryntäsivät auttamaan. Rousku istui vaahteran alla mutustellen Vilin makeaa, punaista omenaa Naomi vieressään. Raahasimme yhteisvoimin pitkät puutikkaat vaahteraa vasten, ja Mantsu alkoi kiivetä puolapuita pitkin ylös, kohti oksaa, jolla possu kökötti. ”Kuinka tuo läski possu on tuonne puuhun päässyt?”, Vili tuhahti pidellessään tikkaita minun ja Ransun kanssa aloillaan. Mantsu palasi villi possu sylissään, Matias niskassaan alas. Ransu rutisti possua kaikilla voimillaan, jotta se ei taas karkaisi. ”Hyvä Mantsu!”, hurrasin hiljaa kun hyppelehdimme eteempäin sorapolkua. Tulimme taas sikalalle, jonka rampilla istuskeli muut Ransun ja Mantsun kissat lueskellen sarjakuvia. Pompimme ovelle, ja Mantsu laski Rokin sisään. ”Se oli viimeinen, onneksi”, Mantsu huokaisi helpottuneena yhdessä Ransun kanssa. ”Me löydettiin yksi kana, se on tuolla possujen mutalassa”, Soa kertoi silmät pyöreinä. Katsoimme toisiimme Mantsun kanssa. ”Se voi olla se karannut kana”, Vili huomautti etsiskellen omenaansa. Rousku röyhtäisi, ja Naomi näytti viattomalta. ”Jep. Parasta käydä viemässä se takaisin kanalaan”, Ransu tuumiskeli hiljaa. Kävelimme porsasten mutapuljua kohti, jossa pörhisteli valkoinen kana vihaisen näköisesti. Mantsu kaappasi sen muitta mutkitta syliinsä. ”Tää on läski. Paljon painavampi kuin se toinen”, Mantsu huomautti kun rapaiset kengänpohjamme kopsahtelivat soraan kävellessämme kohti kanalaa. Diz, Punkku ja Arja olivat ulkona ja kurkistelivat pensaisiin. ”Me löydettiin se”, huusin Dizille ja osoitin kanaa Mantsun sylissä. Diz juoksi helpottuneena luoksemme. ”Kiitti! Me oltiin jo ihan silleen, että Ressu murhaa meidät sillä kiväärillään jos kadotetaan se kana!”, Diz läähätti. Pyöritin silmiäni, ja avasin Mantsulle kanalan oven. ”Oi! Kananpentuja!”, Naomi ihasteli ja pomppi ylös alas. ”Niitä kutsutaan tipuiksi”, kerroin ja läimäytin mahdollisimman lujaa kanalan oven kiinni. Laitoin vielä säpinkin paikoilleen. Kaukaa alkoi kuulua kellon kalkatusta. ”Ruokakello! Siellä on varmaan lounas”, Diz kiljaisi ja lähti hölkkäämään kohti päärakennusta me muut kannoillaan.
Potkaisimme eteisessä kengät jalasta ja heitimme takin lattialle, ennen kuin säntäsimme ruokailutilaan. Siellä istui nyt myös vieras mies, jolla oli yhtä vaaleat hiukset kuin kesäinen viljapelto aurinkoisena päivänä. Hänen täytyi olla siis Tohtori Viljanen. Myy sai heti paniikkikohtauksen, koska pelkäsi eläinlääkäreitä. ”Onko tämä se kisu, joka joi hanavettä?”, Viljanen kysyi hymyillen. ”Joo”, änkytin ja osoitin Myytä. Myy jäykistyi, kun Viljanen alkoi tunnustella sitä vatsasta. ”Sattuuko?”, hän kysyi lempeästi. ”Ei”, Myy sai vastatuksi hiljaa. ”En usko, että hanavesi aiheutti mitään oireita”, Viljanen sanoi lopulta Annelle. Haukotellen jäin tuijottamaan ovea, ja odotin, että muut tulisivat. Samassa katseeni osui vuodesohvalla letkujen ja muiden härpäkkeiden kanssa makaavaan kamiinasta putkahtaneeseen kissanpentuun. Sitä oli joistain kohdista puhdistettu, jolloin näkyi paremmin sen saamat haavat. Sen kieli roikkui ulkona kuin kuolleella. Laku uikutti vieressä ja yritti nuolla pennun kasvoja. Daniel rötkötti pennun vieressä, ja sekin alkoi uikuttaa. ”Katsokaa nyt, lapset. Daniel ja Laku ovat aivan rakastuneita tuohon pentuun”, Anne hymyili leveästi. Samassa ovesta käveli melkein kaikki loputkin porukastamme. ”Mitä on ruokana?”, joku kysyi. ”Lihapullia ja muusia”, Anne vastasi ja toi isot kulhot molempia pöytään. Seurueemme kävi heti ruoan kimppuun. Moni otti valtavan annoksen. Itse otin myös vähän enemmän kuin normaalisti, koska Anne osasi todella laittaa ruokaa. Lihapullat olivat herkullisimpia, joita olin ikinä maistanut. Tujautin reilusti tomaattikastiketta niiden päälle. Pöydässä kävi vilkas puheensorina. Anne istahti pöydän päätyyn virne kasvoillaan. ”Mitenkäs työt ovat sujuneet?”, hän kysyi ystävällisesti. Alkoi kauhea meteli, kun tyypit huusivat päällekkäin. ”Hiljaa, aloitetaan vaikka Mantsun porukasta!”, Anne karjaisi tiukan käskyn. Mantsu meni nolon näköiseksi, kuten Ransukin. ”Öö.. no possujen paikoillaan pitäminen oli aika vaikeeta”, Mantsu sopersi hiljaa. Ransu nyökytteli, ujona sanomaan mitään. ”Kuulemma Rokki karkasi”, Anne naurahti. Tukahdutin sekopäisen naurahduksen. ”Älkää välittäkö, Rokki tekee sitä koko ajan. Minullakin on täysi työ pitää se aisoissa”, Ressu nauroi kuuluvasti. Kävimme läpi muidenkin työkuulumiset, ja monella oli ollut hauskaa. Minäkin uskalsin kertoa omasta työstäni simssiliinin kanssa. Vihdoin olimme kaikki syöneet lautaset tyhjiksi. ”Nyt on muutama tunti vapaa-aikaa. Voitte joko oleskella siellä teidän parvella, tai sitten käydä leikkimässä eläinten kanssa”, Ressu kertoi suureen ääneen. Vilkaisin Ransua ja Mantsua, kun kerran olimme sopineet leikkivämme possujen kanssa. He pudistivat päätään hymyillen. Kohotin ruskeita kulmakarvojani. ”Me mennään ratsastamaan, kysyttiin jo Annelta lupa”, Mantsu kuiskasi. Lopulta ratsastamaan oli lähdössä melkein kaikki hoitajista. Kissat halusivat vetää päivätorkut, joten he menivät valtaamaan heinäparven. Joutuisin olemaan yksin, koska Ransu ja Mantsu halusivat mennä hellimään niitä typeriä koneja. Saimme luvan lähteä, ja kaikki rynnistivät eteiseen, paitsi minä. Hilauduin muiden perässä paljon hitaammin, ja meinasin kaatua portaissa. Muut lähtivät Annen opastuksessa hevosten luo. Minä lähdin hilautumaan vastakkaiseen suuntaan, kohti kanilaa. Menin istumaan Pepsin, Mortin ja Vertin aitaukseen ja tuijotin masentuneena metsään. Ärsytti olla tällainen pelkuri. Ennen kuin tajusinkaan, olin ponnahtanut ylös ja marssinut ulos kanilasta. Minä hitsi vieköön ratsastaisin sillä hevosella. Juoksin päättäväisesti kohti hevoslaidunta. Sade oli lakannut kokonaan, ja vain puista tipahteli vesipisaroita. Olin kääntyä saman tien takaisin. Mantsu nauroi valtavan ruskean hevosen selässä, kun hän ratsasti Ransun kanssa luokseni. ”Tiksu, tuu säkin”, Mantsu pyysi virnuillen. ”Olen tulossakin”, vakuutin hymyillen arasti. Aivan kuin tuo ruskea olisi mulkoillut minua. ”Siistiä. Me odotetaan tässä”, Ransua nauratti, kun hänen hevosensa haisteli Mantsun hevosen pehvaa. Pyrähdin vielä kovempaan juoksuun, ja rynnistin alamäkeä alas kohti hevoslaidunta. Olin kääntymässä mutkasta, kun meinasin kuolla sydänkohtaukseen. Jättikokoinen punaruskea hevonen melkein ratsasti päälleni, mutta ratsastaja sai konin pysäytetyksi sentin päässä minusta. Seisoin siinä hetken jähmettyneenä, kunnes polveni pettivät. Romahdin hevosen rintaa vasten. Se ei säikähtänyt, vaan painoi turpansa niskaani. ”Tiksu!”, huusi hämmästynyt Crille. ”A-anteeksi!”, nyyhkäisin hysterian partaalla. Kokosin järjen sirpaleet ja lähdin päättäväisesti laahustamaan hevoslaidunta kohti. Sain itseni kammetuksi normaaliin vauhtiin, ja menin simssiliinin luo. Hän oli juuri Ressun avustuksella nousemassa valkoisen hevosen selkään. Menin koputtamaan Ressun selkään, minäkin halusin ratsastaa. Monet tytöt olivat näemmä jättäneet ratsastuksen väliin ja vain hoisivat hevosia. Ressu otti vähän pienikokoisemman ruskean, läskin hevosen minua varten. ”Nämä hevoset tottelee kyllä mitä vain, sen verran kauan ovat läskiintyneet laitumella”, Ressu hörähti ja punttasi minut satulaan. Samassa pelko otti ylivallan, ja takerruin kaikilla voimilla hevosta kaulasta. Sen purukalusto oli huolestuttavan lähellä. ”Rauhallisesti. Kantapäät alas, selkä suoraksi”, Anne kertoi ja tuli hoitajien takaa esiin. Tottelin mukisematta. ”Sitten vain matkaan. Purista pohkeillasi pari kertaa, niin Suklaa lähtee liikkeelle”, Anne hymyili. Vatsanpohjaa nipisteli, kun kouristin pohkeillani, jotta hevonen lähtisi liikkeelle. Se pysähtyi joka viiden metrin välein niityllä syömään. Lopulta sain sen ulos portista sorapolulle. Lähdin ratsastamaan ylämäkeen. Suklaa totteli kiltisti, välillä huokaili ja vilkuili ruohon suuntaan. Lopulta tulin jyrkän mäen päälle, ja vilkuilin pelokkaasti Suklaata. Miksi se aivasteli noin? Äkillinen tuulenpuuska laittoi Suklaan harjan hulmuamaan kauniisti. Samassa huomasin Mantsun ja Ransun heiluttamassa hevostensa selässä. Sain Suklaan hiukan nopeampaan vauhtiin, ja pian saavuinkin – aika hitaasti yhä – heidän luokseen. Suklaa tuhahti, ja vilkuili korkeammalle Mantsun ja Ransun hevosiin. ”Mä ratsastan!”, kuiskasin riemuissani. ”Hyvä Tiksuu!”, Ransu ja Mantsu hurrasivat hiljaa, etteivät säikäyttäisi aika arkoja hevosia. ”Mantsu ja Ransu! Teidän pitäisi nyt tulla pois, että muutkin pääsee!”, Anne huusi kivutessaan mäkeä ylös. ”Minäkin tulen. Ei huvita ratsastaa ilman teitä”, hymyilin arasti. Anne katosi talon taakse. Samassa Daniel tuli nuuskimaan huussin ovea, jonka vieressä olimme. ”Mikä Danielia vaivaa?”, Ransu hämmästeli pudottautuessaan hevosensa selästä. Daniel haukkui ja murisi huussille. Entä jos siellä oli varas? Jähmetyin kauhusta. Mantsu tempaisi ärtyneesti huussin oven auki, pudottautuessaan ensin alas valtavan hevosensa selästä. Siellä kökötti pitkä, lihava mies kiikareiden kanssa. ”Mitä hitsiä sinä idiootti oikein touhuat?”, Mantsu karjaisi. ”Vo-voin selittää!”, mies parahti jäätyään kiinni rysän päältä. Hän vilkuili pelokkaasti hampaat irvessä murisevaa Danielia. Tartuin hätäisesti Dania kaulapannasta, ja kiskaisin pois miestä ahdistelemasta. ”Parasta olisikin selittää. Tiksu ei kauaa pitele Danielia pääsemästä kimppuusi!”, Mantsu uhkasi vihaisesti. Kuin sanojen yhteisymmärrykseksi Daniel haukahti uhkaavasti. ”O-olen naa-naapuritilan i-isäntä.. Haluan voittaa Annen kokkauskisassa, vakoilin, että milloin hän lähtee ulos, jotta voisin napata hänen reseptikirjansa”, mies änkytti järkyttyneenä. Anne osasi laittaa hyvää ruokaa, ei ihmekään, että tuollainen urpo tulisi pöllimään hänen reseptinsä. Pidin vähän tiukemmin Danielia kaulapannasta. ”Häivy täältä tai me soitetaan poliisille!”, Ransu kivahti. Naapurin isäntä nosti hattuaan ja hyppäsi polkupyöränsä selkään, jonka oli kätkenyt pensaaseen. Hän polki mahdollisimman lujaa pois, varmaan pelkäsi, että päästäisin Danielin hänen kimppuunsa. Irrotin kouristusmaisen otteeni koiran kaulapannasta. Hevosemme eivät näyttäneet välittävän yhtään, kävikö naapurin ukko vakoilemassa vai ei. Lähdimme taluttamaan hevosia takaisin niiden laitumelle. Päästyämme alas mutkittelevaa soratietä, kävelimme portista sisään niitylle. Muut olivat äskeisen välikohtauksen aikana tuoneet omat hevosensa laitumelle. Laskin Suklaan irti, silitettyäni ensin sen kaulaa. Minä olin ratsastanut!
Seisoimme avaralla, vehreällä nurmikentällä, kaikki me hoitajat ja kissat. Meitä oli huikaisevan suuri määrä. ”Ajattelimme tässä, että me voisimme leikkiä piilosta! Onko vapaaehtoista etsijää?”, simssiliini huusi iloisesti. Kukaan ei nostanut kättään, niin hyvät piilot olimme varmasti keksineet. Farmi oli valtava, piilopaikkoja oli lukemattomia. ”Minä voin jäädä”, simssiliini myöntyi. Kaikki olivat valmiina säntäämään piiloihinsa. ”Lasken sataan. Paikoillanne, valmiit, HEP!”, simssiliini karjaisi ja sulki silmänsä. Kaikki kirmasivat matkaan. Minulla oli jokin nerokas piilo mielessäni, mutta unohdin sen. Kiertelin farmia, yrittäen keksiä piiloa. Mitteri oli taas näemmä juuttunut kanikoppiin pehvastaan. Lopulta päätin loikata vain jykevään puuhun, jossa ei näkynyt olevan ketään. ”AU!”, huusi Punkun ääni vihaisesti. ”Mitä hel..”, kiroilin. Punkulla oli päällään jonkinlainen vihreänkuulas lehtihame ja lehtihattu. ”Minä naamioiduin aika ovelasti, eikös vain”, se hymyili leveästi lehtimöykky päässään. En voinut olla tirskahtamatta Punkun asulle. Samassa kaukaa kuului rapistelua, haukottelua ja äänekästä naurua. ”Löysin sinut. Tules nyt jo piilostasi, lihava palleroiseni”, simssiliini nauroi löytäessään varmaankin Mitterin. Kuulostelin kauempaa, kuulin lintujen laulua, ja vaimeaa traktorin piipitystä. ”Minä. Olen. Jumissa. Että kiitos vain!”, Mitteri kivahti simssiliinille. Simssiliini varmaankin auttoi Mitterin pois pimeästä mökistä. Pikkuinen joukko lähestyi uhkaavasti puutamme. Samassa kumisaapas putosi jalastani ja tömähti lehtikasaan. ”Tiksu, näen kenkäsi, tule pois piilostasi.. Punkku, näen sinutkin”, simssiliini virnisti, kun tömähdin alas puusta. Meinasin kompastua yhdellä saappaallani, mutta Dj sai kiinni minusta. ”Kylläpäs sinä aina kompuroit minun seurassani”, Dj nauroi viitaten ystävänpäiväjuhlaan, kun meidät oli sidottu kiinni. Naurahdin hermostuneesti, ja lähdin joukon mukaan.
Myy ~
Juoksin täyttä vauhtia kohti rantakallioita, koska en ollut löytänyt muualtakaan piilopaikkaa. Sinne oli niin pitkä matka, ettei kukaan varmaan olisi piiloutunut niihin puihin. Olin jopa näkeväni onkalon yhdessä puussa. Taivasta peittivät pahantuuliset myrskypilvet, ja aallot kuohuivat rajumpina, eivät kuitenkaan minkäänlaisina vaahtopäinä vielä. Samassa näin Nikyn etsimässä piiloa. Hah, hänet minä voittaisin! Valitettavasti hän ei tainnut nähdä minua, vaan tuuppasi pehvallaan minut vahingossa järveen. Kaikki pimeni nopeasti. Luulin aluksi pudonneeni vellovaan veteen, mutta sitten tajusin, että käteni puristivat jotakin. Avasin silmäni hitaasti. Tassuni puristivat kallioseinämässä olevan luolan ulkoreunaa. Ylös ja alas oli tuskallisen pitkä matka. Niimpä potkaisin takajaloillani seinämästä, ja tein aika kivuliaan kuperkeikan luolan sisään. Luolan katosta tipahteli vettä valkomustaan turkkiini. Minulla oli hirveä jano, joten tyhmästi kumarruin luolassa olevan lätäkön puoleen ja imaisin vettä. ”Yök!”, äyskäisin käheästi ja syljin vedet suustani. Vesi oli ruosteesta ruskeaa ja pahanmakuista. Menin aivan luolan reunalle. ”Krrräh.. apua”, sain aikaan vain hiljaista rohinaa, kun kuiva kurkkuni väitti vastaan äänelleni. Menin istumaan luolan reunalle. Aivan pian minut löydettäisiin, eihän tämä ollut edes kovin hyvä piilo. Eihän? Istuskelin siinä kenties tuntikausia, koska kun taas havahduin miettimään edessä avautuvaa maisemaa, taivas oli jo pikimusta ja tuuli yltyi. ”Kaikki esiin piiloistaan! Leikki loppui, tulkaa esiin!”, simssiliini karjui. Hän oli löytänyt lähes kaikki. Myrsky varmaan pelotti heidät sisälle, mikä oli ihan järkevää. Minäkin olisin mennyt, jos olisin vain päässyt. Veden tippuminen luolan katossa sai yhtäkkiä vilunväreitä aikaan. Kömmin ylös hitaasti, ja vilkaisin ylös. Pitkä matka ylös, mutta matkalla näytti olevan kasveja, ja muutama pieni kolo. Istahdin takaisin pelkurimaisesti, en ollut vielä valmis kiipeämään. ”Myy! Missä sinä oikein olet?”, huudettiin kauempaa. ”Täällä!”, piipitin, kun en saanut aikaan kovempaakaan ääntä. Kurkkuni kaipasi pikaisesti juotavaa. Kului taas varmaan tunti tai pari, kun hoitajat ja kissat etsivät minua. Silmistäni tipahteli kyyneleitä. He eivät ikinä löytäisi minua. ”Myy!”, ääni muuttui yhä vaimeammaksi, koska nyt ukkonen jyrisi vihaisesti. Siinä samassa päätin olla rohkea, ja nousin ylös. Menin luolan vasempaan reunaan, ja laitoin etutassut pienien ulkonevien kivien kohdille. Aloin kiivetä vasemmalle ja ylös, kunnes olin luolan suuaukon yläpuolella. Sopivat ulkonevat pykälät loppuivat, ja minun oli tartuttava kasviin. Hetken aikaa se tuntui luottavaiselta, mutta sitten kuului ääni, jota olin pelännyt. Naps. En voinut olla huutamatta, kun putosin selkä edellä mustaan, vellovaan veteen. Solahdin pinnan alle, ja sitten en nähnyt enää mitään. Vesi ei ollut kylmää, mutta se oli pimeää. Aloin pyöriä hyödyttömästi virran mukana, lihakseni yrittivät kauhoa tietä pintaan, mutta pyörähtelin välillä, joten saatoin uida väärään suuntaan. Olin saada paniikkikohtauksen, koska olin uimassa ukkosen aikaan. Amiz oli kertonut täkäläisestä pikkupojasta, joka oli kuollut, kun salama oli iskenyt veteen, kun poika oli ollut uimassa. Pääni kohosi pintaan. Silmäni olivat vähän sumeat, mutta erotin, että kallionharjalla seisoi joku. Virta vei minua poispäin farmilta. ”Myy!”, karjaisi se kalliolla seisonut tyyppi. Oliko se Nemo? Ei, Nemo oli isompi. Yritin kauhoa lähemmäs, mutta etenin vain hiukan, ennen kuin uupumus voitti. Kalliolla seisonut tyyppi hyppäsi ja lähti uimaan rivakasti minua kohti. Hän lähestyi lähestymistään, kunnes hän oli aivan vieressäni. Silmäni painuivat kiinni, enkä jaksanut tajuta, kuka luokseni oli tullut. Nojasin hänen olkaansa vasten, kun hän ui tietämme varmaan turvaan. Äkkiä allani oli lämmintä hiekkaa. ”Myy, oletko sinä kunnossa?”, hän kysyi hiljaa. Aukaisin silmäni, ja viimein näin, kuka minut oli pelastanut. ”Panu! Voi Panu!”, kiljuin, ja ihmettelin, miten en kalliolla istuessani voinut huutaa. Kyyneleitä tippui taas silmistäni, kun ponnahdin ylös ja kaaduin pelastajani syleilyyn. ”Voi Panupanupanupanu…”, nyyhkytin onnellisena ja painoin huuleni hänen kaulaansa. Tekisin nyt mitä vain hänen vuokseen. Tunsin sydämeni läpsyttävän nopeasti. Minä rakastuin. ”Myy, rauhoitu. Ei ole mitään hätää”, Panu lohdutti ja hieroi selkääni tassuillaan. ”Niky tö-tönäisi minut alas kalliolta, mutta p-pääsin luo-luolaan ja ku-kun yritin kii-kiivetä ylös, niin tipuin”, sokelsin, ja tajusin täriseväni kylmästä. Panu alkoi taluttaa minua takaisin farmille. Itkin häneen nojaten. Meitä vastassa heinäparvella oli kaikki kissat ja hoitajat sekä Ressu ja Anne. Juoksin heti Tiksun luo, koska en mahtanut sille mitään. ”Myy-pikkuinen, minne sinä oikein menit?”, Tiksu kuiskasi korvaani. Kerroin kaikille tarinan, ja Niky meni tolaltaan. Hän pyysi anteeksi varmaan sata kertaa. ”Olen niin pahoillani!”, hän ynisi hiljaa. Ressu ja Anne näyttivät helpottuneilta. ”Ei se mitään, Niky”, lohdutin, mutta katsoin Panuun. En nähnyt enää ketään muuta kuin hänet, heinäkasoja vasten nojaavan Panun. Nyt tiesin, mitä tarkoitti rakkaus ensi silmäyksellä. Panu virnuili suloisesti. ”Voi sinua Myytä”, hän naurahti ja tuli halaamaan minua. En mahtanut itselleni mitään, vaan sanoin: ”Minä rakastan sinua.” Panu katsoi minuun hymyillen. ”No.. Niin minäkin sinua”, hän virnisti. Halasin häntä tiukemmin kuin ketään koskaan ennen. Panu yskäisi, ja nauraen hellitin vähän otettani. ”Aaaw”, kaikki ympärillä sanoivat, ja minua alkoi nolottaa. Poskeni olivat varmaan tulipunaiset. Muutkin kissaparit, Nepsu ja Veetikin, kertoivat toisilleen tunteistaan. Menin istumaan heinäkasan päälle, ja Panu istui viereeni. Katsoimme toisiimme hellästi. ”Miten sinä huomasit minut?”, kysyin kuiskaten, koska äkkiä minua alkoi taas janottaa. En välittänyt janon kivusta, vaan halusin olla Panun kanssa tässä hetkessä. ”Olin aika vähän matkan päässä, kun sinä huusit”, Panu hymyili hämmentyneesti. ”Minä putosin”, tunnustin posket punaisina. ”Jep. Sitä arvelinkin, siksi tulinkin katsomaan merta. Näin, kun pääsi tuli pinnalle”, Panu sanoi kissamainen hymy kasvoillaan, ja veti minut syliinsä. Siinä minulla oli hyvä olla. Hengittelin syvään hänen turkkiaan vasten. Tiksu ojensi minulle mukillista vettä. Hän oli kaatanut mukiin neljäsosan vesipullon sisällöstä. Kulautin mukin sisällön ahneesti, ja äkkiä minulla oli paljon parempi olla. ”Sattuuko päähäsi?”, Panu kysyi ja lempeästi suki päätäni. Pudistin päätäni verkkaalleen ja suljin slmäni. ”Tällä hetkellä minua ei satu mihinkään. Minulla on hyvä olla”, kuiskasin hymyillen. ”Heti, kun myrsky laantuu, niin voimme mennä paistamaan makkaraa ja uimaan. Se on kyllä nyt jo tyyntymään päin”, Ressu sanoi tuijottaen ikkunasta ulos. Panu siirsi minut varovasti pois sylistään, kun olin jo melkein nukuksissa. Jäin uinumaan kellertävän heinän päälle rakastuneena.
Tiksu ~
Istuimme järvilaiturin vieressä, tekemämme nuotion ääressä. Myrsky oli laantunut, ja vesikin ihan siedettävän lämmintä. Liekit loimusivat kotoisasti, ja heitin sinne maasta löytämäni risun. Risu katosi kolmessa sekunnissa. Simssiliini alkoi soittaa radiosta Kymppilinjan Minä-kappaletta, karaokeversiota. Se oli ollut joskus jonkun vuoden kesähitti, ja pidin siitä yhä, vaikka sitä soitettiin silloin hirveästi. Nick alkoi laulaa säkeistöjä, ja Mitteri kertosäettä. ”Muru hei, takki auki. Täältä tulee hauki, joka susta tykkää. Heikkoudet on myös mulla, jotenka ala tulla. Tahdon juuri tuollaisen”, Mitteri lauloi tyttömäisellä äänellä. Tungin makkaran tikkuun, ja työnsin sen liekkeihin. ”Otatko sinä, Naomi?”, kysyin vieressäni istuvalta pikkukissalta. Nuotion ympärillä kävi puheensorina. ”Puolikkaan”, Naomi vaati ja kulautti Charon lypsämää lehmänmaitoa suuhunsa. Puolitin paistamani nakin ja ojensin toisen puolen Naomille. Kissa säikähti vähän, koska makkara oli kuuma liekkikylvyn jäljiltä. Annoin toisen Amizille, joka oli juuri saanut syötyä edellisen. Anne avasi viisi vaahtokarkkipussia. ”Näitäkin saa paistaa”, hän sanoi ja laittoi pussit niin, että kaikki voisivat halutessaan ottaa. Ryömin läimivien liekkien vierestä ottamaan vaahtokarkin, ja tökkäsin sen tikun nokkan. Työnsin vaahtokakin liekkien yläpuolelle, ja aloin pyöritellä tikkua. ”Koska päästään uimaan?”, Xin, valkoinen pikkukisu adoptiosta, kysyi iloisesti ja nappasi pussista yhden vaahtokarkin. Se heitti sen suuhunsa, vaivautumatta ensin paistamaan sitä. ”Haluaisittekos te jo uimaan?”, Anne kysyi ja vilkaisi järvelle. Kissat vilkuilivat innoissaan toisiinsa. Nuotiomme värjäsi pimeän illan oranssiksi. ”Joo!”, ympäri nuotiota kuului raikuvia huutoja. ”Menkääs sitten. Huussissa voi käydä vaihtamassa uimapukuun”, Anne kertoi ja antoi kissojen jo häippästä veteen. Säntäsin pimeässä huussin luo muiden perässä, uimapuku kädessäni. Jono oli aika pitkä, koska lähes kaikki halusivat uimaan. Panin merkille, että Mantsu ei ollut jonossa. Ransu sitä vastoin oli juuri huussissa vaihtamassa. Pimeässä oli vaikea nähdä, ja niimpä onnistuin tökkäämään varpaani huussin portaille. ”AU!”, älähdin, ja ääni kuulosti pelottavan kovalta pimeässä illassa. Daniel ja Laku alkoivat haukkumaan. Pian ne rynnistivätkin jo häntä viuhtoen huussille ja alkoivat nuolla meitä. Kana kaakatti vihaisesti mölyäville koirille. Melkein kaikki eläimet nukkuivat jo. Poikkeuksena aitauksessaan iloisesti leikkivät ja temmeltävät kanit. Sekä tietysti meidän omat kissamme, jotka nyt kirkuivat järven suunnalla, kun vesi oli kylmää. Myy oli vähän arka uimaanmenossa tämänpäiväisen tapaturman jälkeen, mutta olin saanut sen vakuuttumaan, että kyllä muut kisut tai hoitajat pelastaisivat hänet. Huussin ovi aukeni, ja Ransu tuli ulos pyyhe ympärillään. Yritin nähdä pimeässä, etten tökkäisi taas jalkaani. Pääsin kompuroimaan huussiin, ja läimäytin oven kiinni. ”Pöö!”, joku kuiskasi ja katsoin kauhuissani huussin lattialle. ”HYI! Naomi, mene pois!”, kiljaisin järkyttyneenä. Naomi virnisti pimeässä ja loikkasi huussin ikkunasta pois kissamaisen ketterästi. ”Mitä simskattia Naomi tuolla teki?”, kysyi hölmistynyt Diz. ”Sims_kattia. Heh”, joku naurahti huussin ulkopuolella. Sain uimapuvun päälleni, ja juoksin takaisin ulos. Halusin päästä varmistamaan, ettei oma pikku Naomini olisi hukkunut. Saavuin takaisin rannalle, ja juoksin suorinta tietä veteen. Murre oli hyppäämässä laiturilta veteen, ja se oli jo kyyryssä. ”Ottakaa oppia!”, se naurahti, suoristi viiksikarvansa ja ponnahti eteempäin. Se tupsahti veteen, ja sai aikaan loisketta. ”Hyi, Nemo! Kylmää!”, Pipsa kirkui kun Nemo roiskutti tämän päälle vettä. Pentukissat uiskentelivat rantavedessä. Nepsu esitti dinosaurusta, joka oli tulossa syömään pahaa-aavistamattoman Rouskun. ”ÄÄITI! Nepsu kiusaa!”, Rousku kiljui kun hän huomasi Nepsun. ”Nepsu. Tules pois sieltä”, Nemo naurahti ja kävi ottamassa pennun harteilleen. Veeti hymyili Nepsulle, ja Nepsu vastasi iloisella virneellä. ”Näin tehdään pahoille dinosauruksille!”, Nemo karjaisi ja otti Nepsua jaloista ja roikotti väärinpäin. ”Ei saa!”, Nepsu karjui ja yritti tempoutua irti. Nemo heitti hänet ilmaan, ja Nepsu päätyi veteen onneksi jalat edellä. Hain Myytä, Naomia ja Amizia katseellani. Ärsyynnyin, kun näin Naomin kelluskelemassa syvässä vedessä. Lähdin kahlaamaan sinne päin. Vesi oli yllättävän lämmintä, kun viimein pääsin Naomin luo. ”Et saisi olla näin syvässä vedessä. Olet vasta niin pikkuinen”, toruin. ”Älä sinä siinä komentele!”, Naomi vastasi tulisesti ja kääntyi vatsalleen tuijottamaan minua. Otin sen niskaani, ja menin aivan rantaveteen. ”Tee vaikka hiekkalinna”, ehdotin laskien Naomin rannalle. ”Tämä on epäreilua! Miksi Myy ja Amiz saavat mennä syvään veteen, ja minä en?”, Naomi parkui ärsyyntyneesti. Huokaisin ja istahdin itsekin rannalle. ”Myy ja Amiz ovat sinua vanhempia”, selitin kuin joku paraskin ylisuojeleva äiti. ”Sinä olet niin heikko”, jatkoin. ”Kiitos vain. Myykö sitten joku muskelimän onkin?”, Naomi tiuskaisi tökkien rantahiekkaa kynsillään. ”Myy ei edes ole uimassa”, huomautin ja vilkaisin laiturille, jossa Myy ja Panu pitivät toistensa tassuista kiinni. ”Pah”, Naomi vain tokaisi ja alkoi väsäämään hiekkalinnaa. Mantsu seisoi rannassa yhden kiven päällä, eikä ollut näemmä menossa uimaan. Täydellinen väijytys. Hiivin hiljaa hänen taakseensa, ja tyrkkäsin. ”Hei! Mit..?”, Mantsu huusi ja kaatui kaislikkoon. Purskahdin nauruun. ”Näkisitpä ilmeesi”, nauroin ja tuijotin Mantsua, joka oli litimärkänä kaislan seassa. Kävin auttamassa hänet ylös yhä nauraen. ”Tuo ei ollut reilua”, Mantsu marmatti. ”Olisit tullut uimaan”, naurahdin ilkeästi ja heilautin hiuksiani. ”Hei kaikki, voisimme alkaa käydä nukkumaan. Jos ette ole sattumoisin katsonut kelloa, se on puoli kaksitoista”, Crille huusi. Varmaan kävimme nukkumaan tähän aikaan ikähaarukan takia. Varmasti simssiliini tai joku olisi jaksanut valvoa kahteen asti yöllä tavallisena päivänä. Tosin jokainen oli luultavasti unelias, koska olimme heränneet tänään aamulla puoli neljältä. ”Ei vielää”, kuului sieltä täältä. Ressu naurahti. ”Joka iikka heinäparvelle. Meillä on pieni yllätys”, Ressu nauroi. Kaikki säntäsivät viivana takaisin huussille vaatteita vaihtamaan haettuaan heinäparvelta laukustaan yövaatteet. Kissat jäivät heinäparvelle odottamaan meitä. Kerrankin olin ensimmäinen jossain. Sujautin harmaat verkkarit jalkaan ja valkoisen t-paidan päälleni. Sitten syöksyin heinäladon ovesta sisään salamana ja rymistelin portaat ylös. Menin Naomin, Myyn ja Amizin nurkkaukseen, jossa oli iso heinäpaali. Otin laukustani mansikkapatukan ja jaoin sen sormilla kolmeen osaan. Mansikkapatukka oli kova, joten minulla oli pieniä vaikeuksia saada se murenemaan. Ojensin jokaiselle kissimirrille palan patukasta. (Huomasin juuri, miten hassu sana patukka on :--D) Ne alkoivat popsia palojaan tyytyväisinä, ja olivat pian mussuttaneet ne. Piilouduin nopeasti makuupussiini. Seuraavan kymmenen minuutin aikana jokainen ryhmästämme rymisteli yläkertaan heinien ja makuupussien sekaan. ”Onkos mitään juoruja liikkeellä?”, Merzi kysyi Pipsalta. ”No siis.. Panu tykkää Myystä”, Pipsa hihitti hiljaa. ”Jokainenhan sen tietää”, Merzi tokaisi paheksuvasti, kun ei saanut Pipsalta mitään meheviä juoruja. ”No.. Kuulin Karkilta, että Ransu ja Tiksu ovat tyytyväisiä, kun kissat saivat kumppanit. Tiksu ja Ransu haluaa pentuja Myylle ja Panulle, ja nythän se järjestyy”, Pipsa sanoi nauraen. Panu mulkaisi häntä huvittuneesti. ”Äiti, sä olet nolostuttava!”, hän tokaisi. Pipsa pyöritti silmiään. ”Nepsun ja Veetin romanssi on niin suloinen!”, sanoin Mantsulle naureskellen. ”Niin on. Nepsu höpisee kokoajan Veetistä”, Mantsu vastasi. ”Noniin, kaikki! Nukkumaan!”, huusi Anne alakerrasta ja lähti sitten päärakennukseen nukkumaan. ”Mikäköhän se yllätys on?”, Ransu pohti hymyillen. ”Toivottavasti ei käärme tänne meidän parvelle”, Diz sanoi pelokkaasti. ”Varmaan jotain kivaa!”, arvelin. ”Ehkä me saadaan hoitaa kananpentuja”, Dj sanoi. ”Tipuja”, oikaisin hiljaa naureskellen. Tuijotin Mantsua pimeydessä, samalla kun yritin nukkua. Lopulta väsymys vei voiton ja nukahdin.
Heräsin keskellä yötä siihen, kun alakerrasta kuului kauheaa räminää. Naapurinko ukko taas? Kaikki muutkin olivat hereillä. ”Mikä toi oli?”, joku kysyi hiljaa. ”Rosvo!”, toinen supatti kiihtyneesti. ”Ylös punkasta jokainen! Yöretki!”, huusi Crille alhaalta. Kaikki ponkaisivat välittömästi ylös ja rymistelivät alakertaan. ”Jes jes! Tää on se yllätys”, joku riemuitsi, mutta siinä tungoksessa ei nähnyt, kuka puhuja oli, eikä minua oikeastaan kiinnostanutkaan. ”Kissat simsiliinin mukaan, hoitajat minun”, Crille sanoi, ja niin lähdimme eri suuntiin. Ulkona kävi viileä kesätuuli, kun kävelimme pimeässä. Crillellä oli taskulamppu, mutta silti en hahmottanut, minne olimme matkalla. Ehkä metsään? Lopulta kävelimme kiemurtelevaa alamäkeä pitkin, ja viimein tajusin, minne olimme menossa. Hevoslaitumelle, ratsastamaan. ”Eikä! Olen ratsastanut vasta kerran!”, kuiskasin kauhuissani Ransulle. Ja sen ainoan kerrankin vain laiskalla ponilla. ”Ratsastatte sinne uimispaikkaan. Toiselle puolelle farmia. Siellä teitä odottaa tulikoe. Sitten ratsastatte takaisin”, Crille nauroi pahaenteisen synkästi. Olin aika jonon alkupäässä, joten minua hirvitti. Jokainen lähti matkaan yksitellen. Pimeässä en nähnyt, minkä värinen hevonen oli, mutta Suklaa se ei ollut. Tämä oli valtava, suunnilleen yhtä valtava kuin se Mantsun hevonen. Crille ja joku – ehkä Anne? – nostivat minut korkealle satulaan. Takkerruin hevosen kaulaan, ja yritin saada päähäni ne opit. Ei kovin moni muukaan ollut ratsastanut kuin kerran. ”Selkä suorana, kantapäät alas. Purista pohkeilla”, Crille kuiskasi. Puristin pohkeillani ja suljin silmäni. Hevonen lähti kiitämään allani. Tukahdutin huudon. ”Tiksu, Tiksu! Katso mihin oikein juokset!”, minulle huudettiin. Silmäni rävähtivät auki, ja tajusin juoksevani aivan väärään suuntaan. Miten ihmeessä hevonen pysäytettiin? ”Ptruu”, ynisin muistaessani länkkärileffojen hevoskohtaukset. Hevonen pysähtyi. Aloin ohjaamaan sitä oikeaan suuntaan, ja kohta se tajusikin. Tämä hevonen ei tuntunut yhtään niin turvalliselta kuin Suklaa. Kuitenkin sain sen lähtemään juoksemaan mäkeä ylös. Olin oppinut päivän mittaan tunnistamaan reitit aika hyvin, mutta nyt pimeässä suunnistus tuntui vaikealta. ”Järvi”, kuiskasin, ihan niin kuin hevonen muka ymmärtäisi. Hevonen silti tuntui tajuavan, koska se lähti kaartamaan hiukan vasemmalle, ja pian näinkin jo laituriin kiinnitetyt lyhdyt. ”Ptruu”, kuiskasin. Hevonen pysähtyi kiltisti, ja joku otti hevosesta kiinni. Hortoilin pimeällä rannalla, kunnes löysin lyhdyn erääseen puuhun sidottuna. ”Tervetuloa tulikokeeseen”, nauroi Ressun ääni. ”Avustajani auttaa sinut matkaan”, hän jatkoi. Karvainen tassu otti kiinni omasta kädestäni, ja niin minä ja tuntematon lähdimme kulkemaan rannalla. ”Sulje silmäsi”, käski ääni, joka kuulosti Nickiltä. Suljin silmäni ja kuvittelin, mitä seuraavaksi odottaisi. Minulle puettiin jalkaan sandaalit, ja läpsyttelin niillä pitkin tuntematonta. ”Hyppää niin pitkälle, kuin pääset”, Nick käski hiljaa. Ponnistin, ja hyppäsin eteen. Avasin silmäni, ennen kuin molskahdin veteen, mutta pääsin saman tien pintaan. Lähdin läiskyttelemään takaisin rantaan päin. ”Hienoa. Avaa silmäsi, mene metsään”, Nick käski hymyillen. Lähdin juoksemaan rantaa pitkin takaisin Ressun luo. Hän puki minulle siteen silmille. ”Mene makaamaan maahan”, Ressu kehotti. Minua jännitti hiukan, mutta tein työtä käskettyä. Ressu alkoi kierittelemään minua jossain, Ja märkiin vaatteisiini tarttui hippusia. Suustani pääsi pieni inahdus. ”Seuraavaksi pääset etsimään aarretta”, Ressu sanoi ja päästi irti minusta. Lähdin hortoilemaan, pelkäsin, että tielleni tulisi puita. ”Ylemmäs.. siinä. Tunge kätesi pussiin. Tunnetko, mikä se on?”, Ressu kysyi. Tunnustelin pienen kangaspussin sisältöä. ”Nahkanauha”, sanoin oitis. ”Pistän sen ranteeseesi”, Ressu sanoi ja otti käteni käteensä. Hän pujotti minulle nahkanauhan ranteeseen. Siinä oli jokin pieni metallinen kuvio, mutta en tietenkään voinut nähdä mikä se oli. ”Astu tähän laudalle. Me nostamme sinua”, sanoi joku toinen, vieras ääni. Minua pelotti hiukan, mutta astuin laudalle. ”Ota tukea olkapäistämme, ja hyppää, kun sanomme”, sanoi se sama ääni. Otin tukea kahden ihmisen olkapäistä, mutta nostajia oli enemmänkin. Lauta alkoi nousta hitaasti, kunnes tuntui, että olisin ihan älyttömän korkealla heidän päittensä päällä. ”Hyppää”, käski se ensimmäinen ääni. Kiljaisin hypätessäni, mutta pudotus oli omituisen lyhyt. Eivätkö he olleetkaan nostaneet lautaa? ”Ei kai sattunut? Nyt voit tulla opastuksellani takaisin hevosellesi”, sanoi joku. Tartuin hänen ihmiskäteensä, ja annoin hänen taluttaa minut takaisin rannalle. Hän otti siteen pois päästäni, mutta katosi niin nopeasti, etten nähnyt, kuka hän oli. Juoksin takaisin hevoseni luo. Sitä pidellyt tyttö oli Aijca. Silitin hevosen kaulaa, ennen kuin annoin Aijcan auttaa minut takaisin hevosen selkään. Puristin pohkeillani tiukasti. ”Laitumelle”, kuiskasin hevoselle, joka jo juoksi täyttä vauhtia kohti haluamaani suuntaa. Joku itki ojassa. Katsoin hämmentyneenä sinne päin, ja näin Tarusanin makaamassa ojan pohjalla, otsa veressä. Hänen hevosensa yritti tempoa itseään irti puusta. ”Tarusan!”, kuiskasin järkyttyneenä ja käskin oman heppani pysähtyä. ”A-auta”, Tarusan nyyhkytti. Hyppäsin hevoseni selästä, ja irrotin aluksi Tarusanin hevosen puusta. ”Seis”, käskin hevosta hiljaa. Tarusanin hevonen ponnisti ylös ojasta minun hevoseni viereen, mutta pysähtyi siihen. Yritin kiskoa Tarusania ojasta. Hän oli juuttunut syvälle liejuun. Hän huusi kivusta, kun yritin nostaa häntä kyljistä. ”Mikä sun hevosesi nimi on?”, kysyin hiljaa Tarusanilta. ”Cinderella”, hän vastasi hiljaa. Olin nähnyt tulomatkalla yhteen puuhun sidotun köyden. Nousin liejusta, ja otin köyden irti nuoresta koivusta. Sidoin toisen pään Cinderellan ohjaksiin, ja toisen kävin kiinnittämässä Tarusanin vyötärölle. ”Cinderella, järvi”, komensin. Cinderella nykäisi, ja Tarusan irtosi ojasta. ”Seis”, käskin hänen hevostaan. Cinderella oli tottelevainen, ja tottelikin heti. ”Kiitti”, Tarusan kiitti ja painoi otsaansa. ”Viedään sut heti Annelle paikattavaksi”, päätin.
Aamiaisella kaikki olivat seuraavana päivänä vähän pöllämystyneitä. Tulikokeesta oli kerrottavana yhtä sun toista sekä kissoilla että hoitajilla. Kissat olivat päässeet ratsastamaan simssiliinin ohjauksella possuilla, ja olivat suorittaneet saman tulikokeen kuin mekin. Siitä sitten höpisimme aamuyöhön saakka. Söimme hiljaisina marjoja ja muroja. Hiljaisuus johtui toisestakin asiasta. Kamiinasta tullut kissanpentu oli kuollut yön aikana, se oli ollut liian heikossa kunnossa, ja kuollut hiljaa. Meidän oli tarkoitus pitää hautajaisia sille aamupalan jälkeen. ”Voi pikku raukkaa”, Mariina nyyhkäisi hiljaa. Tuijotin tiiviisti murojani, koska en halunnut miettiä pennun kuolemaa. Nappasin kulhosta mustikan. Kaikki olivat syöneet, mutta eivät liikkuneet vielä minnekkään. Pentu oli laitettu pieneen puurasiaan, joka oli tervattu, ja se tuoksui savulle. Se kuvasti pentua hyvin. Pieni ja musta. Ja nuori, Ressu oli nikkaroinut arkun tänä aamuna. ”Noniin, ehdotan, että pidämme hautajaiset sittenkin vasta lounaan jälkeen. Mennäänpäs saamaan vähän iloista ilmettä eläinten kanssa”, Anne ehdotti hymyillen haikeasti. Mutisimme vastauksen, ja lähdimme hitaasti ulos. Portaistakin alas tulo tuntui väsyttävältä, koska emme olleet saaneet nukutuksi juuri ollenkaan. Laahauduin sorapolkua pitkin kumpparit jalassa. Potkaisin kumisaappaat jalasta, ja nousin tikkaita pitkin kanalan katolle istumaan. Millaista farmielämämme tulisi olemaan jatkossa?
